Menu

Ei Nean häpeä

Jos en olisi mennyt niihin bileisiin. Jos en olisi ollut niin humalassa. Jos vain olisin osannut suojella itseäni ja kyennyt sanomaan “ei”. 

Olin 16-vuotias, kun eräissä kotibileissä päädyin harrastamaan voimakkaasti päihtyneenä seksiä vieraan, itseäni vanhemman miehen kanssa. Se oli ensimmäinen seksikertani ja muistan ajatelleeni vain, että “aha, tällaistako tämä nyt siis on”. Seuraava muistikuvani liittyy siihen, kuinka ovi huoneeseen avautui ja sisään pöllähti joukko humalaisia nuoria. Osa heistä oli tuttujani, osa täysin tuntemattomia ihmisiä. Joku heistä kuvasi tilanteesta videota ja seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että tämä video oli levinnyt laajasti ympäri sosiaalista mediaa. Minut leimattiin välittömästi “huoraksi” ja samalla sain häpeän raskaan taakan kannettavakseni. Syyllistin tapahtuneesta itseäni, sillä siihen olin oppinut. 

En suinkaan ollut ainoa teini, josta leviteltiin seksivideoita tai alastonkuvia — sitä tapahtui vähän väliä. Olin ymmärtänyt, että materiaaleissa näkyvät nuoret, lähes poikkeuksetta naiset, olivat ansainneet tulla häpäistyksi. Itsehän he olivat typerät valintansa tehneet ja käyttäytyneet epäsopivasti. Tästä minunkin tilanteessani oli kyse, ajattelin, joten nyt minun täytyisi vain nöyrästi kärsiä ansaitsemistani seuraamuksista.  

Jos en olisi mokannut niissä kotibileissä, minua ei nyt huoriteltaisi. Naureskelin yhdessä senaikaisten ystävieni kanssa, että “hahha, olipas läppä juttu” ja päätin jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Asian maton alle lakaisu ja negatiivisten tunteiden sivuun siirtäminen tuntui aluksi sujuvan melko mallikkaasti. Päivittäiset “v***n huora”-kommentit, joita vastaanotin muun muassa sosiaalisen median kautta eivät muka vaikuttaneet minuun millään tasolla, eikä edes entisen parhaan ystäväni armoton tuomitseminen saanut minua murtumaan.

Aloitin lukion ensimmäisen luokan uudessa koulussa ja siitäkin huolimatta, että kaikki oppilaat abiturientteja myöten tiesivät videosta ja tapahtuneesta, jaksoin hymyillä leveästi ja osallistuin aktiivisesti koulumme kuoro- ja tutor-toimintaan. Olin hyvä äidinkielessä ja psykologiassa ja vapaa-ajalla urheilin paljon ja tapasin ystäviäni. Elämänihän oli oikeastaan aika mukavaa — tai siltä ainakin sain sen ulkopuolisten silmissä näyttämään.

Samaan aikaan tunnelma kotona alkoi kuitenkin tuntua tukalalta. Olimme aikaisemmin pystyneet puhumaan avoimesti kaikesta vanhempieni kanssa, mutta nyt välillemme alkoi vähitellen muodostua syvä ja pimeä kuilu. Näin itseni vilkuttamassa rotkon toisella puolella seisoville vanhemmilleni, jotka turhaan yrittivät pitää kädestäni kiinni, vaikka olin lipeämässä heidän ulottumattomiinsa.

Meidät oli nyt erotettu, kuvittelin. Kesän tapahtumat olivat jotakin niin hävettävää ja hirveätä, etten millään pystyisi kertomaan niistä vanhemmilleni. Jos he saisivat tietää, mitä heidän tyttärensä oli mennyt tekemään, he hyvin todennäköisesti hylkäisivät minut. 

Oli vaikeaa yrittää toistaa samaa näytelmää kotona, kuin mitä vedin päivittäin koulussa. Tekohymy ei jostain syystä kantanutkaan enää iltaan asti ja sisälläni myllertävä paha olo purkautui vanhempieni edessä äkillisinä raivokohtauksina, jotka ymmärsin myöhemmin olleen kuin naamioituja avunhuutoja. Kiljuessani äidilleni, kuinka paljon häntä vihasin, olisin todellisuudessa halunnut vain heittäytyä itkien hänen syliinsä ja kertoa niistä saakelin kotibileistä. Olisin tarvinnut tukea ja rakkautta keskellä valtavaa ahdistustani, mutta avun pyytäminen ei tuntunut tuolloin olevan vaihtoehto. 

Lopulta löysin itseni sellaisesta umpikujasta, jossa vaihtoehtoja oli ainoastaan kaksi. Ensimmäinen vaihtoehdoista oli synkkä ja lohduton, sillä mieleni valtasi pelottava ajatus siitä, kuinka koko maailmalla olisi paljon helpompaa, jos minua ei olisi olemassa. 

 Toinen vaihtoehto oli kertoa vanhemmilleni totuus. 

Ei meidän häoeä, seksuaalinen väkivalta, raiskaus, häpeä, “Jos nyt kerron teille, mitä olen mennyt tekemään, te tulette hylkäämään minut”, toistelin hysteerisesti keskustelumme aluksi, kunnes tarina ikään kuin valui ulos minusta. Vanhempani olivat vihaisia. Mutta toisin kuin olin pelännyt, he eivät olleet vihaisia minulle, vaan heille, jotka olivat minua kohtaan tehneet väärin. 

 Tämä oli ratkaiseva osa tarinassani. Aloin vihdoin ymmärtämään, että se tuska ja häpeä, jota olin yli vuoden ajan padonnut sisälleni, ei todellisuudessa ehkä kuulunutkaan minulle. Vahvistusta oivallukselleni sain terapiasta, jonne vanhempani minut veivät.

“Nea, se, että sinut on häpäisty ja yksityisyyttäsi loukattu, ei ole sinun syytäsi. Häpeä ei kuulu sinulle”, summasi terapeuttini ja nämä maagiset sanat jäivät elämään pääni sisällä. 

En minä terapeuttia heti uskonut. Olin nimittäin kasvanut sellaisessa yhteiskunnassa, jossa seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kohdannutta henkilöä lähes poikkeuksetta syyllistettiin. Hyväksikäyttö ja ahdistelu oli täysin normaalia, mutta silti siitä ei uskallettu puhua. Uhrit olivat anonyymejä ja puhuivat kokemuksistaan lehtien palstoilla kasvot peitettyinä ja nimet muutettuina. He olivat vain uhreja, jotka kärsivät ongelmistaan jossain toisessa todellisuudessa, poissa näkyvistä.

Vähitellen olen alkanut ymmärtää, kuinka syvällä yhteiskuntamme rakenteissa häpeä piilee. Puhumattomuuden kulttuuri on Suomessa siirtynyt jo useiden vuosien ajan vahvasti sukupolvelta toiselle ja samalla seksuaalirikosten on annettu tapahtua hiljaisesti hyväksyen. Häpeä on edelleen yksi suurimmista syistä siihen, miksi niin harva seksuaalista väkivaltaa tai häirintää kohdannut henkilö uskaltaa puhua kokemuksistaan avoimesti tai hakea oikeutta tapahtumille. 

Tällaisessa maailmassa en tahdo enää elää. 

Elää haluan silti ja useimmiten pystyn jopa nauttimaan sellaisistakin asioista, joista kuvittelin joskus, ettei minulla ollut oikeutta nauttia. Tiedostan oman arvoni naisena ja osaan myös vaatia kunnioittavaa kohtelua muilta ihmisiltä. Nautin myös intohimoisesta seksistä.

Ei meidän häoeä, seksuaalinen väkivalta, raiskaus, häpeä,

Mutta näin keskeneräisessä maailmassa en lapsiani vielä kykene kasvattamaan. En ennen kuin olemme yhdessä tehneet asialle jotain, ja tämä ”jotain”, meidän täytyy toteuttaa nyt. 

Nuorempana toivoin jopa henkeni uhalla, ettei kukaan koskaan saisi tietää siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Olin valmis viemään salaisuuteni hautaan asti ja valmis kuluttamaan loppuelämäni yksin kärsien. Nyt olen kuitenkin jakanut tuon kohtalokkaan yön tapahtumat tuhansille suomalaisille ja asettanut itseni uudestaan tilanteeseen, jossa aivan liian moni tietää ensimmäisestä seksikerrastani. Miksi helvetissä? 

Minä puhun, jotta sinä puhut. En pakota sinua tekemään sitä koko Suomen edessä, mutta pyydän tekemään sen edes jollekin. Sinä ansaitset tulla kuulluksi ja ansaitset saada apua. Sinun ei tarvitse enää toistella ”jos”-sanaa, sillä kokemasi vääryys ei ollut sinun syytäsi. 

Häpeä ei kuulu sinulle. Häpeä ei kuulu meille.  

***

Seksuaalinen väkivalta ei koskaan ole kokijan vika. Uhrin ei kuulu kantaa häpeää. Rohkea Nea Lundström kertoo käynnissä olevassa #eimeidänhäpeä-kampanjassa oman tarinansa ja kutsuu sinut yhdessä järjestöjen ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa mukaan murtamaan häpeän lujaa otetta seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ympäriltä. 

Seuraa kampanjaa somessa: @eimeidänhapea löytyy Facebookista, Instagramista ja Twitteristä.

***

Mustavalkoiset kuvat: Meeri Koutaniemi

Ei kommentteja Jätä kommentti

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Jos sinulla ei ole tunnusta, voit rekisteröidä sellaisen täällä.